Pääsin kuin pääsinkin taidenäyttelyyn!
Taidenäyttely oli kokemuksen väärti. Tosin toivoin näkeväni enemmän niitä värillisiä teoksia kuin litografioita. Näyttelyä ajatellen oli hyvä että siellä oli nähtävänä vajaan tunnin dokumentti herran elämästä. Muutoin työt olisivat jääneet vain silmäilyn varaan enkä olisi päässyt pintaa syvemmälle. Yleensä otan selvää tekijöistä ennen näyttelyihin menoa tai toivon saavani opastuksen mutta reissu tuli niin yllättäin että tekijään perehtyminen siirtyy tulevaisuuteen.
On niin kummallista että entisajan taidegurut leimataan joko hulluiksi tai onnettoman elämän eläneiksi. Mikähän syynä moiseen? Onko asiat olleet todella niin vai lienekö ihmismieli ollut silloinkin samanlainen kuin nykyään; kamalat kohut päätyvät otsikoihin mutta onnellinen habitus on kuin ei mitään eikä kukaan halua muistaa sellaista, tiedä vaikka kateus iskisi?
Toivoisin näkeväni vielä joskus suuren kirjon Dalin, Goghin sekä Monetin töitä. Picasso oli läpimurto taidehuumani syvenemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti